Edellisissä kirjoituksissani selostin kahden tutkimusalueen
pesimälinnuston koostumusta. Joitakin mielenkiintoisia seikkoja on
tullut mieleeni. Jos satunnaiselle lukijalle on syntynyt ajatuksia,
niin olen pelkkänä korvana.
Lapplaxin ja Shellin tutkimusalueet olivat kooltaan suunnilleen saman
kokoisia, noin 4 hehtaaria. Pesivien lintuparien määrä oli melko lailla
sama, noin 50 paria. (Tarkemmin: Lapplaxin parimäärän keskiarvo 5
vuoden aikana oli 53,0 ja Shellin 7 vuoden aikana 49,7.) Pesiviä
lintulajejakin oli lähes sama määrä, Lapplaxissa 33 ja Shellillä 34.
Joka vuosi pesiviä eli säännöllisiä pesimälajeja oli selkeästi enemmän
Lapplaxissa, 22, kun Shellillä niitä oli vain 13. Tämä on kiinnostava
ero.
Yksi eron syistä on pöntötys, jota en harrastanut Lapplaxissa mutta
jonka Shellillä aloitin voimallisesti vuoden kuluttua tutkimuksen
alkamisesta. Se ei kuitenkaan tuonut vakiopesijöihin lisää muita kuin
kirjosiepon, sillä kottarainen osoittautui oikulliseksi pesijäksi ja
uuttukyyhky ilmaantui vasta kolmantena vuonna.
Tärkeämpi syy löytyy kuitenkin muualta. Lapplaxin tutkimusalue oli
pysyvämpi, staattisempi, sillä sen maastokuviot, valtapuusto ja
rakennuskanta olivat olleet suhteellisen samanlaisia jo kauan, 20-30
vuotta. Pesimälinnusto oli vakiintunutta, ja vaikka valtaosa lajeista
olikin muuttolintuja, ne olivat sangen pesimäpaikkauskollisia. Shellin
tutkimusalue oli nuori, muuttuva, dynaaminen. Suuri osa alueesta oli
muutamia vuosia aikaisemmin muotoiltu kaivinkoneella ja lanattu
puskutraktorilla tasaiseksi. Sen jälkeen alkanut sukkessio jatkui yhä
voimallisesti ja maisema muokkaantui vuosi vuodelta. Yhdessä vuodessa
ei ihmissilmä juuri muutosta havainnut, mutta 7 vuoden aikana huomasi,
kuinka ruovikko oli laajentunut, kuinka haapa- ja raitavesakko
vähitellen levittäytyi, miten nopeakasvuiset terttuseljat ja vatukot
kukoistivat ja kuolivat ja miten alkuvuosien valtakasvi mesikkä alkoi
kadota kasvillisuudesta pujon ja heinien vallatessa alaa.
maanantai, 4. helmikuu 2008
Kommentit