Edellisissä kirjoituksissani selostin kahden tutkimusalueen pesimälinnuston koostumusta. Joitakin mielenkiintoisia seikkoja on tullut mieleeni. Jos satunnaiselle lukijalle on syntynyt ajatuksia, niin olen pelkkänä korvana.

Lapplaxin ja Shellin tutkimusalueet olivat kooltaan suunnilleen saman kokoisia, noin 4 hehtaaria. Pesivien lintuparien määrä oli melko lailla sama, noin 50 paria. (Tarkemmin: Lapplaxin parimäärän keskiarvo 5 vuoden aikana oli 53,0 ja Shellin 7 vuoden aikana 49,7.) Pesiviä lintulajejakin oli lähes sama määrä, Lapplaxissa 33 ja Shellillä 34. Joka vuosi pesiviä eli säännöllisiä pesimälajeja oli selkeästi enemmän Lapplaxissa, 22, kun Shellillä niitä oli vain 13. Tämä on kiinnostava ero.

Yksi eron syistä on pöntötys, jota en harrastanut Lapplaxissa mutta jonka Shellillä aloitin voimallisesti vuoden kuluttua tutkimuksen alkamisesta. Se ei kuitenkaan tuonut vakiopesijöihin lisää muita kuin kirjosiepon, sillä kottarainen osoittautui oikulliseksi pesijäksi ja uuttukyyhky ilmaantui vasta kolmantena vuonna.

Tärkeämpi syy löytyy kuitenkin muualta. Lapplaxin tutkimusalue oli pysyvämpi, staattisempi, sillä sen maastokuviot, valtapuusto ja rakennuskanta olivat olleet suhteellisen samanlaisia jo kauan, 20-30 vuotta. Pesimälinnusto oli vakiintunutta, ja vaikka valtaosa lajeista olikin muuttolintuja, ne olivat sangen pesimäpaikkauskollisia. Shellin tutkimusalue oli nuori, muuttuva, dynaaminen. Suuri osa alueesta oli muutamia vuosia aikaisemmin muotoiltu kaivinkoneella ja lanattu puskutraktorilla tasaiseksi. Sen jälkeen alkanut sukkessio jatkui yhä voimallisesti ja maisema muokkaantui vuosi vuodelta. Yhdessä vuodessa ei ihmissilmä juuri muutosta havainnut, mutta 7 vuoden aikana huomasi, kuinka ruovikko oli laajentunut, kuinka haapa- ja raitavesakko vähitellen levittäytyi, miten nopeakasvuiset terttuseljat ja vatukot kukoistivat ja kuolivat ja miten alkuvuosien valtakasvi mesikkä alkoi kadota kasvillisuudesta pujon ja heinien vallatessa alaa.