Hömötiainen (Parus montanus) on ollut maamme kuudesta tiaislajista runsain. Hömötiainen on metsien lintu, joka Turun seudulla suosii tuoreita, korpimaisia sekametsiä. Se viihtyy hyvin myös hakamailla ja rantametsissä. Reviiriltä pitää löytyä riittävän pitkälle lahonneita pökkelöitä, yleensä koivu- tai leppäpökkelöitä. Puuaineksen pitää olla pitkälle lahonnutta ja pehmeää, sillä hömötiainen kovertaa tavallisesti itse pesäkolonsa pökkelön latvaosaan, eikä sen nokka ole järin tukeva. Toisinaan se pesii vanhaan pesäkoloonsa tai pikkutikan kovertamaan koloon, joskus harvoin jopa linnunpönttöön.

Turun seudulla hömötiainen on vähentynyt voimakkaasti viimeisten 20-30 vuoden aikana. Varsinais-Suomen pesimäkannan koko on enää vain alle kolmasosa siitä, mikä se oli 1970-luvulla (Lehikoinen, E., Gustafsson, E. ja muut 2003: Varsinais-Suomen linnut. Turun lintutieteellinen yhdistys r.y. Turku). Vähenemisen syyt eivät ole yksiselitteisiä. Omasta mielestäni näitä syitä voisivat olla ainakin:

• maaseudun muutokset, hömötiaisen kannalta karjatilojen ja metsälaitumien loppuminen
  
• metsien muuttuminen hakkuiden lisääntymisenä, sekä alikasvoksen poistaminen ja liiallinen siistiminen poistamalla kilpailussa tappiolle joutuneita sairaita ja huonokuntoisia puita
• korpien ja soistuvien kankaiden ojittaminen
• asutuksen kasvu ja rakentaminen sekä teiden rakentaminen, jotka pienentävät metsien pinta-alaa
  
• vahvempien kilpailijoiden lisääntyminen (kirjosieppo, sini- ja talitiainen), jotka ovat hyötyneet talviruokinnan lisääntymisestä ja linnunpönttöjen määrän kasvusta, ja valtaavat potentiaaliset pesäkolot
• katajaketojen katoaminen, mikä vaikeuttaa hömötiaisen talviaikaista ruoansaantia
  

Asuin Merimaskun Merilässä huhti-toukokuussa 1972 ja retkeilin runsaasti suuressa osassa Merimaskua. Monena aamuna pyöräilin pitkiä matkoja ja merkitsin ylös kaikki havaitsemani linnut. Tein myös kävelyretkiä metsiin ja rannoille. En suorittanut varsinaisia lintulaskentoja, vaan parien erottamiseksi toisistaan käytin paikannimistä lyhenteitä. Sen ansiosta pystyin näinkin pitkän ajan kuluttua laatimaan arvion merimaskulaisesta hömötiaispopulaatiosta.

Retkeilin enimmäkseen Riitonpään, Köylijärven, Kukolaisten, Uudenkartanon, Sannaisten ja Taattisten kylien alueella. Kävin useasti myös Iskolassa ja Liianmaassa sekä kirkonkylässä. Vierailin myös Villivuorella, Särkänsalmella ja kirkonkylän-Kukolaisten välillä. Mantereen puolella en käynyt lainkaan ja soutuveneellä vierailin vain muutamilla pikkusaarilla. Karkean arvion mukaan retkeilin noin 30 neliökilometrin alalla (Merimaskun maapinta-ala on noin 50 km2). Erittäin karkean arvion mukaan tehokas retkeilyalue oli tästä puolet eli noin 15 km2. Pyörällä liikkuessa tarkkakorvainen voi erottaa hömötiaisen äänen/laulun ehkä noin 100-300 metrin päästä. Paljon jäi tietenkin kuulematta.

Oli niin tai näin, kaikkiaan havaitsin Merimaskussa 10.4.-13.5.1972 noin 74 hömötiaisreviiriä. Näistä noin puolessa tapauksista oli kyseessä laulava koiras, muissa tapauksissa nähtyjä ja/tai äänteleviä yksilöitä. Laulavien koiraiden määrä oli suurimmillaan huhtikuun loppupuolella ja toukokuun alkupäivinä, jonka jälkeen laulukausi alkoi päättyä naaraiden ryhdyttyä munimaan. Jos tutkimusalueen pinta-ala oli 15 km2, tulee hömötiaisen tiheydeksi noin 5 paria neliökilometrillä, joka on lähes sama, jonka Varsinais-Suomen linnut esittää maakunnan yleistiheydeksi 1970-luvulla (5,7 paria/km2).