Keltasirkku (Emberiza citrinella) on yleinen pesimälintu Lounais-Suomessa. Se on sananmukaisesti reunalintu, sillä elinympäristönään se suosii peltojen ja laitumien reunoja, hakkuuaukeita, nuoria taimikoita, voimalinjoja, avokallioita ja puustoisia pihapiirejä. Sulkeutuneen metsän sisältä lajia ei kannata etsiä. Huhti-toukokuussa 1972 retkeilin paljon Merimaskun Otavansaaren puoleisessa osassa ja merkitsin ylös kaikki havaitsemani linnut reviireineen. Aikaisemmissa kirjoituksissani hömötiaisesta, tiaisista ja rastaista olen jo esitellyt asiaa tarkemmin.

Kaikkiaan havaitsin keväällä 1972 retkeilyalueellani 164 keltasirkkureviiriä. Laji oli niin yleinen, että joitakin reviirejä on saattanut jäädä pois. Lajin laulu on suhteellisen hiljainen, ja sitäkin kautta on varmaan jokunen reviiri jäänyt huomaamatta. Retkeilytapani, eli paljon pyöräilyä pikkuteillä, oli keltasirkkua suosiva, ja siksi retkeilyalueeni koko oli tämän lajin osalta hyvin karkeasti noin 20 neliökilometriä, eli keltasirkkujen pesimätiheys oli noin 8 paria/km2. Koko Merimaskun kunnan kanta (ala n. 51 km2) oli noin 420 paria. Määrä vaikuttaa äkkiseltään suurelta, mutta se johtuu varmaan siitä, että laji on voimakkaasti taantunut ja nykyinen kanta ei varmaankaan yllä lähelle tuota lukua. Laji oli tuolloin peipon ja pajulinnun jälkeen, yhdessä metsäkirvisen, punarinnan ja ehkä myös punakylkirastaan kanssa, retkeilyalueeni yleisin lintulaji. Esimerkiksi Hevosluodossa pesi tuolloin useita pareja mutta vuoden 2004 kartoituksessa ei yhtään (katso kirjoitustani Hevosluodosta).

Keltasirkkujen vähenemisen syyt johtuvat todennäköisesti maatalouden muutoksista, vähemmässä määrin ehkä myös talvisen kauraruokinnan vähenemisestä. EU-tukien aikakaudella maanviljelijöiden saattaa olla mahdotonta jättää korjaamatta jokin kauraa kasvava peltolohko tai syrjäinen peltotilkku keltasirkkujen, peippo- ja kanalintujen talviseksi ruokavarastoksi. Eikö nyt kuitenkin voisi näin tehdä, edes ihan pienessä mittakaavassa?