Muisteleminen on kai sallittua jo tämän ikäiselle faarille? Siispä muistelen lähes neljänkymmenen vuoden takaisia asioita, kun olin töissä Tunturipyörän tehtaalla Turun Kupittaalla, Joukahaisenkadulla, rakennuksessa, jossa kunnostettuna toimii nykyisin Turun Ammattikorkeakoulu. Tehtäväni oli muun muassa siirrellä valmistuneita polkupyöriä, mopoja, kuntosoutulaitteita ja kuntopyöriä varastoon. Varasto oli kuplahallissa tehtaan eteläpuolella. Toisinaan, joskus monta kertaa päivässä, minun piti viedä trukilla polkupyöriä tai tarvikkeita Tunturimyyntiin, joka toimitti tehtaan tuotteita ja varaosia vähittäiskauppiaille. Tunturimyynti sijaitsi Turun kaupungin teurastamon alakerrassa, junaradan puolella. Rakennus on jo aikaa sitten purettu, ja sen paikalla kohoaa korkea lasinen Trivium-toimistorakennus.

Teurastamon lastauslaituri oli rakennuksen pohjoispäädyssä. Eläintenkuljetusautot peruuttivat laituriin ja eläimet ajettiin sisälle teurastettavaksi. Jouduin ajamaan laiturin ohi käydessäni Tunturimyynnissä. Nykyiset eläinsuojelijat olisivat varmaan joutuneet mielisairaalaan seurattuaan sikojen ja nautojen kohtelua: surutta kuljettajat ja teurastajat hakkasivat niitä ja antoivat kyytiä sähköpampuilla. Joitakin kertoja näin, kun sika putosi laiturilta maahan asfaltille. Trukin kanssa se nostettiin takaisin laiturille, usein jalka tai jalkoja katkenneena. Toisinaan sika tai nauta juoksi ontuen pitkin pihaa, mies perässä. Kerran eräs vikkeläkoipinen nuori nauta pääsi karkuun, kiipesi ratapenkan päälle, ja loikki pitkin junarataa Helsinkiin päin. Kiinni sekin lopulta jäi.

Teurasjätteitä kasattiin teräksisiin, sinisiksi maalattuihin, tilavuudeltaan noin kuutiometrin kokoa oleviin verkkohäkkeihin, joita trukki kuljetti. Jätettä olivat ainakin suolet, mahat, luut yms., sellaisenaan syötäväksi sopimaton. Täysinäisiä jätehäkkejä säilytettiin ulkona rakennuksen seinustalla lähellä Tunturimyynnin ovea. Joku kuorma-auto kävi niitä joskus hakemassa. En tiedä, mitä niistä valmistettiin: saippuaa, makkaraa, turkiseläinten rehua? Harmaalokeille siinä oli tarjolla juhlapöytä. Kymmenet lokit tonkivat häkkien sisältöä ja raahasivat pitkiä suolia pitkin pihaa. Harmittaa, kun en älynnyt kirjata lokkihavaintoja ylös. Siihen aikaan lintuharrastusintoni oli aallonpohjassa. Mielessä pyörivät muut asiat ja elämäni oli täynnä epätoivoa, hurjuutta, etsimistä ja tuskaa. (En ole koskaan kaivannut nuoruutta takaisin; se oli vastenmielistä sekoilua ja toivottomuutta, sekoittuneena perusteettomaan optimismiin ja kuvitelmiin paremmasta maailmasta.) Siksi en ole kirjannut havaintoja ylös, vaan kirjoitan nyt muistin varassa. Linnut olivat enimmäkseen vanhoja, aikuisia harmaalokkeja. Kesällä ne ahtoivat kupunsa täyteen ja lensivät vaivalloisesti merelle ruokkimaan poikasiaan. Syksyllä joukossa oli nuoria lintuja, joskus kalalokkejakin. Talvellakin siinä muistaakseni kävi lokkeja.

Teurastamon ympäristöhaitat olivat melkoisia. Haju tietenkin oli aivan mahtava, varsinkin kesällä, kun teurasjätteet mätänivät kärpäspilvien ympäröiminä, ja eläinten paska ja kusi haisi. Laituri kuitenkin pestiin vesiletkulla varmaankin päivittäin. Teurastamon sisätiloja desinfioitiin ammoniakilla. Useita kertoja juoksi Tunturimyynnin henkilökunta pihalle silmät ja nenä räkää valuen, kun yläkerrassa oli päässyt lorahtamaan ammoniakkia, joka tunnetusti on ilmaa raskaampaa. Tuulettaa piti ja kunnolla... Lokkien kaklatus ja mekkalointi ei minua häirinnyt, tuskin muitakaan, sillä asutusta ei ollut lähellä.

Kunnallinen teurastamo aloitti toimintansa Turussa 1957 ja lopetti 1980 (kaupungin arkisto: http://www.wam.fi/public/default.aspx?contentid=4825&nodeid=6653).